Epäonni

Mä itken. Ja itken lisää. Mulla menee huonosti eikä kupin nurin meneminen (tai mekkaan päin kaatuminen Elli-mummun sanoin) ole kaukana.

Mulla on sisällä niin paha olo. Haluaisin nauttia päivittäisistä pienistä asioista, heräämisestä, kahvista, suklaan mausta.. Mutta mä en pysty. Tänään oltiin äidin ja iskän tykönä, ja mulla oli valtava taistelu pullan kanssa. Niin pieni asia ja kuinka ylivoimaiselta se tuntui. Sain sen lopuksi kahvin kanssa nieltyä. Ei se pahaa ollut, päin vastoin, mutta nieleminen.. Ja se vastenmielinen tunne kun oon syönyt jotain. Eikä kukaan muu osaa tai halua auttaa, kuin mun ihana aviomies J. Tänäänkin kun murruin, sen suusta tuli niin fiksuja ja järkeenkäyviä ja ennenkaikkea lohduttavia sanoja, että aloin itkeä lisää. Hän sanoi, että tärkeintä ei ole asioiden suhteen onnistuminen vaan se, että yrittää. Ja mä yritän. Ja jatkan yrittämistä.

Huomenna mun pitäis mennä salille. Se oli mun uudenvuodenlupaus, että yritän mennä sinne. Itkettää pelkkä ajatuskin. Miksi sen täytyy olla niin vaikeaa.. Päässä soi "onnistumista seuraa epäonni, se on kuin aikapommi, tiktiktiktik".

Kyyneleet maistuu suolaisilta.

Ainoa mikä tähän oloon - ahdistukseen, epätoivoon, itkuun ja lohduttomuuteen - auttaa edes vähän, on tupakointi. Meillä kaikilla on paheemme, mulla se on tupakka.

Vuosi vaihtui eilen. Oltiin mun vanhempien kanssa katsomassa kaupungin ilotulitus, enkä kyllä ikinä ole nähnyt yhtä hienoa ilotulitusta. Harmi ettei mulla ole yhtään kuvaa siitä. Se oli tosi kaunis. Eläinten kanssa meni aatto myös hyvin, pelkäsivät, mutta pärjäsivät hienosti.

Toivottavasti seuraavalla kerralla kirjoittelen jotain iloisempaa. Mukavaa alkavaa vuoden ensimmäistä viikkoa!