Oon mietiskellyt. Tätä kaikkea, sairautta ja tätä ihanaa elämäntilannetta mikä mulla nyt on. Kaikki on niin hyvin, mutta silti mun mieli vaeltelee ja tekee tepposia. Harhat, pakko-oireet.. Pahimmat pakko-oireet mulla on nyt käsien pesu, pakkoajatukset ja kirjoittaminen. Kirjoitan siis ilmaan kaikkea mitä mun päässä liikkuu tai esim tvssä puhutaan. Se on välillä tosi rasittavaa, vaan kun sitä ei voi lopettaa eikä aina itse tajua sitä mitä koko ajan tekee. Lisäksi oon alkanut unissani potkimaan Juhania tai ilmaa. Outoa. Harhoja mulla on ihmeen vähän huomioiden että Leponexia vähennetään.
Mulla on viikon päästä aika psyk polille hoitajalle ja oon miettinyt että mitä mulle oikeen kuuluu. Hyvää, jos poisluetaan harhat, ahdistus ja pakko-oireet. En pysty lähtemään kotoa pääsääntöisesti, jos en ota rauhoittavaa, mutta toisaalta oon välillä unohtanut koko pillerin jos on tullut kiirus lähtö, ja oon selvinnyt ihan hyvin. Kovin ahdistunut oon joka päivä, ja joka päivä mä tarvitsen jossain kohtaa sen rauhoittavan.
Kotona meillä menee ihan hirveen hyvin, paremmin kuin pitkään aikaan. Meidän välillä kaikki on tasaista ja on ihanaa nauttia siitä. Ollaan opittu nauttimaan myös arjesta, ei vain niistä viikonlopuista. Myös arjesta voi tehdä ihanan. Päivän kohokohdat ovat ne, kun Juhani tulee kotiin ja oon häntä vastassa terassilla, ja se kun pääsen rakkaani kainaloon nukkumaan.
Oon tullut siihen tulokseen, että ilman skitsofreniaa, pakko-oireista häiriötä ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä mun elämä olis täydellistä. Tietysti sit olis jotain muuta mikä heittäsi kapuloita rattaisiin. Joten, nautin parhaani mukaan kaikesta ja yritän elää hetkessä.
Siitä oon hyvilläni, että sairastuin ns hyvään aikaan. Kerkesin käymään koulut ja olemaan työelämässä ja täytin tänään vasta 27. Lapsia kerkiää vielä tekemään myöhemminkin.
Yritän pysyä positiivisena, joten jos tässä on huonoa, niin eikö ole jotain hyvääkin 😄
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti