Tää viikonloppu on ollut PITKÄ. Mies on ollut sotimassa ja odottelen häntä tällä hetkellä kotiin. Hän lähti eilen, mutta nää kaksi päivää ovat tuntuneet ikuisuudelta. Mulle kaksi päivää on pitkä aika kun en ole tottunut yksinoloon. Muille se varmaan olisikin helppo juttu, mulle ei. Kaksi paniikkikohtausta on tullut ja kaikki on ollut niin vaikeeta, syöminen, nukkuminen, oleminen. Pakko-oireet päällänsä ja taas paniikki kolkuttelee. Päässä on sirissyt mutta muita harhoja ei onneksi ole ollut. Tai no se vainoominen on kans mut yritän ajatella sitä järjellä. Viimeyönä nukuin pari tuntia ja senkin vuoksi varmaan tää päivä on ollut vaikea. Onnistuin eilen kyllä käymään pikaisella visiitillä Pasin ja Niinan tykönä ja tänään Viivin synttäreillä. Mutta pääasiassa oon ollut sohvan nurkassa ja katsonut telkkaria. Eilen piti mennä katsomaan kummityttöä mutta oli niin kauhea ahdistus ja paniikki päällä etten pystynyt menemään. Harmittaa.
Ajattelin ottaa pienet unet vielä ennenkuin mies tulee kotiin, jos sillä tavalla saisin vähän rauhoiteltua itseäni. Hengitellä syvään ja keskittyä johonkin muuhun kuin pakkoajatuksiin.
Lyhyt postaus, mutta siinä kaikki mitä haluan sanoa. Mukavaa alkavaa viikkoa jokaiselle!
Ps. Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä. Sytytetään kynttilät kaikkien oman käden kautta lähteneiden muistolle. Levätkää rauhassa. Mä voisin olla yksi heistä, onneksi kohtalo päätti toisin ja selviydyin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti