Täällä sairaalassa olo on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhdessä hetkessä nautin siitä, ettei ole velvollisuuksia tehdä yhtään mitään, mutta toisessa hetkessä itken ikävääni ja pahaa oloani. Eilinenkin päivä oli ihana ja kamala. Mua ahdisti ihan ihan hirveesti aamupäivällä, mutta kun äiti teki extemporereissun tänne ja viipyikin aika kauan, se piristi. Käytiin Harjavallan keskustassa Tokmannilla hakemassa mulle lankaa ja virkkuukoukun ja rupateltiin niitä näitä ja ryypättiin kahvia. Se käynti piristi ja ahdistuskin lähti. Tosin se palasi lähes heti kun äiti lähti. Mulle tuli olo, että ihmiset menee ja jatkaa normaalia elämää ja mä jumitan täällä suljettujen ovien takana, ilman seuraa. Onhan mulla seuraa, täältä oon saanut pari oikeinkin hyvää kaveria ja Juhanikin kävi eilen täällä, mutta heti kun vieraat lähtevät, mulle tulee hylätty olo. Illalla mua ahdistikin taas ja ihan olemine oli vaikeaa. Miksei voi olla normaali ihminen, ilman ahdistuksia ja harhoja ja pakko-oireita ja pelkoja jajajaja.
Mun peloista pahin tällä hetkellä on se, että mut unohdetaan tänne.
Mutta on mulla jotain positiivistakin asiaa. Mä nukuin viimeyönä 7,5 tuntia! 😄 Kyllä tää tästä iloksi muuttuu ja kyllä mä täältä vielä pois pääsen. Täytyy jaksaa luottaa huomiseen ja siihen, että mun uniongelmat vielä väistyvät. Toivottavasti tänäänkin joku tulisi käymään, aika on niin pitkää täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti