Parempi päivä

Tänään on ollut vähän helpompi hymyillä.

Äiti ja iskä kävi täällä mua katsomassa, veli kävi eilen ja Juhani on käynyt joka päivä. Käytiin vanhempien kanssa syömässä ja kaupassa, juotiin kaffet ja tehtiin puolen tunnin kävely tuolla kirpeässä pakkasessa. Virkistävää. Yksin ei niin tule lähdettyä ulkosalle, mutta jonkun kanssa on kiva mennä. Aika hyvin silti jäätyivät posket ja reidet, siellä on pirun kylmä.

Me päästään aina tunnin välein täältä tupakalle. Aluksi ajattelin että pientä holhousta, mut nyt on nähnyt että toisaalta se on ihan hyvä. Ei tuu poltettuu niin paljon eikä elämä täällä pyöri tupakan ympärillä.

Täällä on ihan mukavaa porukkaa. Ensimmäinen päivä oli vaikea, ei ketään jolle jutella, mutta siitä pikkuhiljaa aloin tutustumaan ihmisiin ja löysin juttukavereita. Täällä on ihmisiä laidasta laitaan, mutta meitä yhdistää aina yksi asia; meillä jokaisella on joku ongelma johon tarvitsemme ulkopuolisen apua. Mä oon yrittänyt selvitä liian kauan ilman apua.

Oon miettinyt tosi paljon sillä välin ku oon ollut täällä. Lääkäri haastatteli mua perjantaina varmaan puoli tuntia ja kyseli että koska on alkanut se, tämä ja tuo oire ja vaikka mitä muuta. En osannut vastata kaikkeen, mutta yhteen kysymykseen tajusin vastata ihan itse. Se kysymys on, että koska kaikki alkoi.

Luulen että mun voinnin huononeminen alkoi pikkuhiljaa jo heinäkuussa, ja blogin lukijat tietävät mitä silloin tapahtui, en halua palata siihen sen enempää. Hiljalleen pakko-oireet lisääntyivät, mukaan tuli lisää ahdistusta ja vähitellen harhoja. Niin ne asiat vaan kerääntyivät ja nyt oon täällä. Aina ei tarvitse tulla äkillistä romahdusta vaan ongelmat voivat kasaantua ihan hiljaa. Sen oon oppinut.

Nyt ajattelin lähteä alakerran kirjastoon hakemaan jotain toistakin kirjaa. 

Palataan taas asiaan! Mukavaa sunnuntaita!

Evvk

Mun odotetaan ärsyyntyvän siitä, että tätä blogia lukevat sellaiset ihmiset joista en, kauniisti sanoen, juurikaan pidä. Mutta mua vaan itseasiassa huvittaa koko juttu, tyypit luulevat tuntevansa mut sen perusteella mitä kirjoitan tähän blogiin. Blogi on JULKINEN, tiedostan että tätä lukevat niin exät (hei vaan!), entiset kaverit ja muut kadotetut ihmiset, enkä todellakaan jaa tänne kaikkea niin sairaudestani kuin muustakaan elämästäni. Koko blogi on vain pintaraapaisu, josta silti nautin täysin rinnoin. Juoruakat ja -äijät siis jatkakaa itsenne toteuttamista ja juorutkaa, ainakin mun lukijamäärät kasvavat ;)

Mitäs tänne? Tajusin eilen kuinka onnekas mä oikeesti olen. Ja onnellinen jos sairastamista ei lasketa mukaan. Mulla on maailman ihanin mies, perhe ja eläimet. Mulla on paljon kavereita ja enemmän kuin tarpeeksi läheisiä ystäviä. Mä en ole yksin, ja se on asia joka on ollut ihana huomata. Taas sairaalamaailmassa ollessa huomaa, ketkä ovat niitä Oikeita Ystäviä.

Eräs ihminen laittoi mulle viestitse kuvan, jossa oli kaksi kihlasormusta. Viikon päivät mietein, mikä sai tän ihmisen laittamaan mulle sen viestin. Kun mua ei tippaakaan, ei sitten yhtään, kiinnosta mitä sille ihmiselle kuuluu ja olen luullut että olen tehnyt sen selväksi. Tää ihminen pahoinpiteli mut ja sain siitä lahjaksi aivovamman, jätin sen yli 8 vuotta sitten ja vieläkin se jaksaa soitella ja pistää kuvia. Mä en vittu ymmärrä. Antais jo olla ja pääsis jo yli.

Hvaltaan tiemme käy

Täällä Harjavallassa sitä taas ollaan. Olot meni niin huonoiksi että päätin tänään soittaa omahoitajalle joka laittoi asiaa eteenpäin. Pääsin arviointiin tehostetulle ja sieltä tänne osasto 22:lle.

Niina oli ihana ja heitti mut tänne ja oli mukana vielä palaverissakin, jossa oli lääkäri, kaksi hoitajaa ja me. Oli helpompi olla kun oli joku joka tuntee mut ja vähän mun oireita. Mulle oli tosi tärkeää että joku oli mun mukana ja oon kiitollinen siitä, että se oli just Niina.

Ku tulin osastolle, olin ensin jonkun kanssa, mutta sit mut siirrettiin omaan huoneeseen. En tiedä miksi, ei kai tykännyt musta. Aivan sama.  Mulle tuli heti jotenkin turvallisempi olo kun pääsin omaan huoneeseen, saa käydä suihkussa ym ihan rauhassa. Ja kuorsata :D

Mitä ongelmia tässä nyt on?
Pelkään et sekoan lopullisesti. Ufot on ikkunan takana, hybridit on soluttautunu tänne ja ovat muka hoitajia. Mua pelottaa ihan vitusti. Kuulen miesäänen joka sanoo et mun tarvii tappaa itseni. Ja mikä pahinta, mä oikeesti kuulen ne ja nään asioita ja oon varma et muut "normaalit" haluaa vaan pahaa mulle ja muuttaa mun ajattelutapaa.

Mä oon ollu sairaalassa päälle kaksi tuntia ja mulla on ihan sairas ikävä kotiin. Juhani ja kaikki neljä karvaista, haluisin vaan olla heidän kanssaan. Koitan nyt keskittyä itseeni, niinku kaikki sanoo, mut helppoo se ei oo. Ääh, poru pääsee nytkin.

Mä koitan pärjätä täällä niin koittakaa te pärjätä siellä :) päivittelen sairaalakuulumisia mahd usein.

OCD pahana

Heissan. Mulla on pakko-oireet olleet aika pahoina viimepäivät. Mulla alotettiin päälle kuukausi sitten escitalopram tehostamaan anafranilin vaikutusta pakko-oireisiin, mutta tuntuu ettei sillä ole ollut mitään vaikutusta.

Pakkoliikkeitä mulla ei muita ole, kuin kirjoittaminen.

Mun yks pahoista painajaisista on että aamuste löydän rikkinäisen lasin keittiön lattialta. Ja tämä tapahtui eilen. Pelkään siinä rikkinäinen lasi-asiassa sitä että eläimet kävelee lasinsiruihin, saavat haavoja ja kuolevat verenhukkaan tai johonkin tulehdukseen. 

No eilen aamuste aloin sit heti siivoamaan. Siivosin puoli tuntia, sitten päätin että tunnin kohdalla lopetan. Meni tunti ja enemmänkin enkä pystynyt lopettamaan. Josain vaiheessa kuitenkin unohdin asian ja nukahdin sohvalle. Siitä herätessä siivosin taas ja koko päivän silloin tällöin. Järki sanoi ettei siellä enää mitään siruja ole, mutta mun oli silti pakko siivota.

Eilen oli tosi raskas päivä, ensin tuo rikkinäinen lasi ja koko päivän Hilla oli tosi levoton ja oikea riiviö. Varmaan kun ulkona on kylmä eikä sitä voi kauaa siellä pitää, niin ohkanen turkki. Tottakai hän purkaa turhautuneisuutensa muhun ku oon ainoo kotona. Tää koiranpentuarki on ihanaa mutta välillä niin raskasta.

Tässä odottelen miestä kotiin että päästään lähtemään pizzalle :)

Ps. Kävin toissapäivänä kampaajalla rentoutumassa, mulla on ihan paras luottokampaaja. Kyllä taas kelpaa! :)

Tuloksia

Kävin tänään vihdoin siellä kirurgian polilla. Jännitin aikaa jo eilisestä ja tänä aamuste olin ihan paniikissa kun odottelin polilla aikaani.
Mutta hyvät tulokset tuli, ei leikata. Siellä on kahdessa nikamassa rappeutumaa ja muutamassa välilevyssä repeytymiä, sekä mahdollinen tyrän alku. Nyt odottelen (taas) aikaa fysioterapiaan. Josko tästä selästä vielä kunnollinen saataisiin. Helpottavaa kuitenkin kuulla että ei ole syytä leikata, tosin se sanoi että siitä syystä mulle jää kivut, mutta jos ne saataisiin kuriin fyssarilla. Toivotaan parasta, varaudutaan pahimpaan.

Mitäs muuten. Koiranpentuarkea. Meillä menee Hillan kanssa tosi hyvin, vielä välillä tulee sisälle pisua ja kakkaa, mutta annettakoon se anteeksi sillä pieni on vasta 9 viikkoa vanha. Yön osaa pidättää, jopa 7 tuntia putkeen, joka on mun mielestä tosi hyvin. Oon lukenut jostain että pidätyskyky menisi niin että tunti ja kuukausi, meillä se ei kyllä päde.

Hilla painaa nyt 5,2kg ja on tosiaan sen 9 viikkoa vanha. Kaikki jotka täällä on käyneet, on sanoneet että siitä tulee tosi iso tyttö. Haiku on ottanut Hillan tulemisen tosi hienosti. Ovat parhaat kaverit jo ja Haiku on ihan eri koira kuin mitä ennen Hillaa. Masennuksesta ei ole tietoakaan.

Näissä kuvissa molemmissa on myös tuo kissa, Unto. Unto ei päälle pariin viikkoon voinut sietää Hillaa mutta kuten kuvista näkyy, asiat ovat toisin tänäpäivänä. Välillä Hilla saa vielä tassusta mutta neniäkin ollaan vaihdettu.

Tää pentu on kyllä ihana. Kova on kallo mutta tosi nopea oppimaan. Pentukoulussakin menee hienosti, mutta Hilla turhautuu kauheen helposti jos vaan kuunnellaan ohjaajaa eikä tehdä mitään. Kotonakin kun harjoitellaan niin Hilla antaa kaikkensa. Mutta silti on niin perus pentu, kokeilee rajojaan jatkuvasti ja on kova pureksimaan naskalihampaillaan. Välillä on hermo koetuksella mutta ihanaahan tämä kuitenkin on <3

Nyt toivottelen teille oikein mukavaa alkanutta viikkoa! Palataan taas!

Vuosi 2018

Takana rankka, rankka asioiden takia joita en ala avaamaan sen enempää blogin julkisuuden vuoksi, mutta hyviä muistoja sisältävä vuosi.

Sain elämääni paljon ihania uusia ystäviä, jollaisia en kuvitellut edes olevan ja joista olen erittäin kiitollinen. Niin rakkaita ja tärkeitä. Oon viimeaikoina herännyt siihen, kuinka paljon mulla on hienoja ihmisiä ympärilläni. Mutta jouduin valitettavasti myös menettämään ihmisiä. Elämästäni lähti eräs jota luulin hyväksi ystäväkseni. Toisin oli. Mutta niin se menee kuin olen ennenkin sanonut, yhden lähtö avaa aina uuden oven. Yhden lähipiirin henkilön annoin mielelläni saapastella ulos elämästämme, ja jos hän joskus tähän pihaan eksyy, näytän tien ulos.

Mennyt kesä oli kuuma ja hieno. Uitiin ja saunottiin ja vietettiin paljon aikaa mökillä.

Heinäkuussa vierailtiin Kemiössä enoni tykönä. 23.7. jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen ja päästämään kovista kivuista kärsineen ensimmäisen koirani enkeliksi. Nyt vasta viimeaikoina olen pystynyt olemaan itkemättä joka päivä, vaikka päivittäin Manda on mielessä. En ikinä unohda eikä rakkaus tai ikävä lopu koskaan.

Muistaakseni lokakuussa mun selkä alkoi temppuilemaan. Ravasin lääkärissä ja lopulta mua ei otettu enää sisään, sillä tk lääkäri ei osaa enää auttaa. Kävin magneettikuvassa ja sain kirurgian polille ajan 14.1. Sitä aikaa odotellessa.

Joulukuu on jäänyt mieleen. 8.12. oli Turmionkätilöiden ja Amorphiksen keikka ja ennen keikkaa kaikki ystävät kokoontuivat meillä. Oli ihanaa että tässä talossa oli elämää. Sitten lähdettiin viideksi päiväksi Prahaan. 22.12. saatiin perheenlisäystä kun haetiin Hilla kotiin. Sitten oli joulu, ihana sellainen. Vuosikin vaihtui.

Sitten ollaankin jo tässä päivässä. Tällä hetkellä kärsin ihan, suoraan sanoen vitullisista, selkäsäryistä. Pakko-oireet on aika pahoja. Harhoja on jonkun verran. Muuten kaikki hyvin, valmiina aloittamaan uusi vuosi ja uudet kujeet.

Oikein hyvää uuden vuoden alkua, olkoon tämä vuosi parempi kuin menneet :)